Translate

torstai 19. marraskuuta 2015

294 - Sittenkun olen...



Tässä olen pitkään miettynyt ja luokkakaverini kanssa keskustelu aiheesta, potkaisi minut kirjoittamaan tätä juttua. Jotenkin on jännä herätä arjenkeskeltä kirjoittamaan sellaisesta asiasta, jonka joskus muutamia vuosia sitten kuvittelin ihan toisin. Tämä teksti tulee käsittelemään siis täysi-ikäisyyttä. 

Muistan älyttämön hyvin mitä abut. ylä-aste aikoina, ajattelin täysi-ikäisyydestä. Eikä tosin mikään ihme kun olenkin vasta niin nuori, ettei siitä olekkaan kun ihan muutama vuosi. Jokainen suunnilleen 14-17vuotias varmasti miettii kun mä olen täysi-ikäinen kaikki ovet aukeaa ja ns. "elämä alkaa". Tuntuu että ainakin omalla kohdallani turhan iso osa nuoruudestani meni siihen, kunka mietin että "sitten kun olen vanhempi teen sitä, tätä ja tota". Aika vaan tuntui menevän ja antoi luvan tavallaan odottaa että, elämä tosiaan alkaisi vasta vanhempana ja että vasta silloin pystyisi kunnolla kurkotella unelmia. Vaikka vanhemmat ihmiset hoki että, ei se täysi-ikäisyys ja vanheminen ole niin hauskaa kun voisi kuvitella ja vastuu sitä, vastuu tätä. Ei sitä oikeastaan ymmärtänyt kun vasta nyt, kun on täyttänyt ne saavuitukselliset ja odotetut 18vuotta.

Ja se on ihan totta, vaikka tosin mikään ei muutu siinä yhdessä yössä kun täyttää 18. Mietin myös että, ehkä ihmiset on onnistunut valita ainakin omalle kohdalleni väärät sanat. Siihen että kuinka maailma silloin muuttuu ja kuinka itseään voi toteuttaa iästään huolimatta. Nytkun näen tämän omilla silmillä, haluan kertoa omat ajatukseni asiasta ja auttaa ehkä tätä kautta jotakin nuorta nauttimaan enemmän juuri siitä iästä missä on. 

Kyllä täysi-ikäisyys avaa ovia ja tuo vastuuta. Eikä vastuu itsessään ainakaan minun kohdallani ole se mälsin asia. Vaan se kuinka kaikilla oikeasti alkaa kirjaimellisesti se oma elämä. Okei toi lause kuulostaa siltä että, ihankun sitä elämää ei olisi aikasemmin ollut. Mutta tarkoitan sillä sitä, kuinka aikaa asioiden toteuttamiselle ei vaan löydy.

Olen itse ollut aina hyvin sosiaalinen ihminen ja mulla on ollut paljon kavereita. Mutta "vanhetessa" huomaa kuinka iso määrä kavereita, tiivistyy pariin parhaaseen kaveriin ja muihin ei oikein edes pidetä yhteyttä. Kaikilla alkaa olla poikaystäviä, omiakoteja, harrastukset, koulut, työt, rahatilanteet, kissat ja koirat sun muut mitkä ohjaavat elämää ja kellottavat aikaa. Se on nykyään ihan älyttömön vaikeaa löytää ystävien kanssa yhteistä aikaa, saatikaan tehdä niitä hienoja suunnitelmia yhdessä mitä sillon ylä-aste aikoina suunniteltiin. Se haavaileva nuori joka odotti ns. elämää, teki varmaan sata kertaa enemmän kun tämä 18 vuotias minä. 

En tiedä ymmärtävätkö nuoremmat lukijani mitä ajan takaa, mutta toivon että ainakin joku saa tästä tekstistä jotain irti. Tosiaan vaikka itsellä olisi ylllinkyllin aikaa ja halua toteuttaa vaikka mitä. Ainakin minun kohdallani, asiat tuppaa turhain usein menevän ristiin ajan suhteen kavareiden kanssa. Saattaa olla että koko viikon olen tekemättä mitään ja kyselen kavereilta, mutta he valittelevat kiirettä. Sitten taas kun he kysyvät, olen itse yltäpäältä kaikkea muuta tekemistä. Olisin niin onnellinen jos olisin tajunnut ihan pienestä pitäen että kuinka arvokasta se aika on. 

Sorrun tähän itse ihan kokoajan, minua ärsyttää ihan älyttömästi kuinka kaikkeen on kiire. Lapsena on kiire oppia ja tietää kaikki, varhaisteininä on kiire päästä leiluista eroon ja mennä hengailemaan kavereiden kanssa pitkin kyliä, teininä on kiire olla aikuinen, nuorena aikuisena on kiire päästä koulusta töihin ja muuttaa omaan kotiin, aikuisena alkaa kiirehtimään perheen perustamista ja aikuisena alkaa odottamaan eläkettä, Samaan aikaan surraan edellisiä elämänvaiheita, kuinka se meni liian nopeasti ja kuinka haluaisi olla vielä se viaton, tietämätön lapsi joka on onnensa kukkuroilla uudesta pehmolelusta. Miksi ihminen ei vaan voisi olla niin yksin kertainen että, tässä on hyvä, eilen oli kivaa ja huominen tulee kun tulee. On hyvä haaveilla, mutta välillä huomaan etten minä osaa nauttia täysillä tästä hetkestä kun kiire valtaa ajatukset. Vaikka tosi asiassa, minulla ei ole kiire mihinkään. Halusin vaan muistuttaa itseäni ja tämän tekstin jaettuani niin ehkä joitain muitakin, että tämä hetki on korvaamaton, sitä ei saa enää koskaa elää uudestaa. Eikä mikään tule äin myötä vaan kaiken eteen pitää tehdä asioita että, ne saa saavutettua.